Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Haluaisitko rikšan kyytiin?

Haluaisitko rikšan kyytiin?

Haluaisitko rikšan kyytiin?

BANGLADESHIN pääkaupungin Dhakan katukuvassa voi heti huomata jotain erikoista. Ihmismeren keskellä sukkuloi kokonainen armeija polkupyörärikšoja! Niitä riittää joka kadulle ja kujalle, kun ne kuljettavat ihmisiä ja tavaraa paikasta toiseen.

Dhakassa rikša on edelleen tavallinen liikenneväline. Rekisteröityjen rikšojen määrä on noin 80 000, mutta yleisen käsityksen mukaan niitä on liikkeellä päivittäin huomattavasti enemmän. Dhakaa onkin sanottu rikšojen pääkaupungiksi.

Ensimmäiset rikšat

Erilaisia kannettavia ja vedettäviä tuoleja käytettiin jo ainakin Ranskassa Ludvig XIV:n aikaan (1638–1715), mutta varsinaisen rikšan keksijänä jotkut pitävät amerikkalaista Jonathan Gablea, joka toimi Japanissa lähetyssaarnaajana 1870-luvulla. Hänen kerrotaan suunnitelleen haurasta vaimoaan varten aivan uudenlaisen ihmisen vetämän kulkuneuvon, jonka nimeksi tuli japanin kielessä jinrikiša, miesvoimin kulkevat rattaat. Ajan myötä sana levisi muun muassa suomen kieleen muodossa ”rikša”. Seuraavina vuosikymmeninä tuo edullinen kulkuneuvo otettiin eri muodoissaan käyttöön ympäri Aasiaa. Kun raamatuntutkijoiden (nyk. Jehovan todistajien) maailmanlaajuista työtä valvonut Charles Taze Russell (alla) vieraili Japanissa vuonna 1912, hänen seurueensa matkusti paikasta toiseen rikšojen kyydissä.

Dhakan kaduille kolmipyöräiset rikšat ilmestyivät 1930-luvun lopulla. Alkuperäisessä mallissa rattaita vedettiin jalan niihin kiinnitetyistä aisoista, mutta Dhakassa rikšan eteen liitettiin lisäpyörä ja kuljettaja liikutti rattaita polkemalla. Tämän ansiosta hän saattoi kuljettaa asiakkaita tai tavaraa pitempiä matkoja ja liikkua vilkasliikenteisillä teillä ketterämmin.

Koristelu

Dhakan rikšat näyttävät olevan koristemaalausten peitossa viimeistä neliösenttimetriä myöten. Siihen aikaan kun nämä kulkuneuvot tulivat käyttöön, niiden täytyi kilpailla hevosvetoisten tomtom-vaunujen kanssa, joilla kuljetettiin niin matkustajia kuin tavaroitakin. Rikšan kuljettajat alkoivat koristella ajokkinsa kenties houkutellakseen asiakkaita uuden palvelun luo, ja vähitellen maalaukset ja mainokset muuttuivat omaksi taidelajikseen.

Rikšataide vangitsee katseen liikenteen vilinässä. Bangladeshilainen taidekriitikko Syed Manzoorul Islam onkin kuvaillut Dhakan rikšoja ”liikkuviksi taidegallerioiksi”. Pinnat on maalattu täyteen värikkäitä kuvia ja kuvioita, ja kyljissä tai kokoonpantavassa kuomussa heiluu tupsuja, tinapaperikoristeita ja helmitöitä.

Kullakin taiteilijalla on oma tyylinsä ja suosikkiaiheensa. Jotkin maalaukset näyttävät enemmän tai vähemmän mainostauluilta, joissa näkyy kohtauksia intialaisista ja bangladeshilaisista uusista ja vanhoista elokuvista. Monesti aiheena ovat nostalgiset kylänäkymät ja maalaismaisemat, toisinaan myös yhteiskunnalliset tai poliittiset kysymykset. Eläimet, metsästys ja vehreä luonto ovat kestosuosikkeja.

Vielä 1950-luvulla rikšataiteilijoita oli vain kourallinen, mutta nykyään heitä on pari kolme sataa. Kulkuneuvot kootaan niihin erikoistuneilla verstailla osa osalta usein kierrätystuotteista. Esimerkiksi ruokaöljytölkistä tai jostain muusta pois heitetystä säilykepurkista saadaan peltipala, jolle voidaan lakkamaalilla loihtia upeita, värikylläisiä maisemia. Tämä taidemuoto on Bangladeshin omaperäistä kansantaidetta, jolla on aivan oma viehätyksensä.

Kuljettaja

Rikšankuljettajan päivät kuluvat pyörän selässä raskaita kuormia kuljettaen, joten elämä on kaikkea muuta kuin helppoa. Asiakkaina voi olla kotiäitejä, koululaisia, liikemiehiä tai kaupassa kävijöitä, joilla kaikilla saattaa olla mukanaan kantamuksia. Usein kyytiin ahtautuu pari kolme henkeä tai useampikin. Kauppiaat kuljettavat rikšalla torille riisi-, peruna- ja sipulisäkkejä sekä mausteita. Joskus matkustaja itse keikkuu korkealla tavarapinonsa päällä. Sivusta katsoen näin raskaiden kuormien kuljettaminen saattaa näyttää mahdottomalta, mutta vaatimaton rikšankuljettaja puurtaa valittamatta niin kovassa paahteessa kuin ankarissa monsuunisateissakin.

Suurin osa kuljettajista on kotoisin köyhiltä maaseutupaikkakunnilta, missä he eivät ole voineet ansaita elantoaan maanviljelijöinä. Kun parempipalkkaiset työt ovat olleet ulottumattomissa, he ovat joutuneet muuttamaan perheensä luota kaupunkiin rikšankuljettajaksi. Päiväpalkka fyysisiä voimia kuluttavasta työstä saattaa olla muutamaa euroa vastaava summa.

Ainutlaatuinen liikenneväline

Rikšat menestyvät Dhakassa, missä maa on tasaista ja kadut haarautuvat lukuisiksi pieniksi kujiksi, joilla muut julkiset liikennevälineet eivät mahdu kulkemaan. Monien mielestä tämä ympäristöä säästävä kulkutapa on sekä kätevä että hyvin nautittava.

Useimmissa Aasian kaupungeissa rikšat ovat nykyään ”uhanalainen laji”, joka on jäänyt joukkoliikenteen ja modernin elämäntavan jalkoihin. Vaikka ne monien silmissä näyttävätkin ehkä vanhanaikaisilta, toiset yrittävät pitää ne liikenteessä kehittämällä entistä parempia malleja.

Dhakassa on varaa valita, millä välineellä liikkuu. Tarjolla on busseja, takseja, moottoripyöriä ja skootteririkšoja. Mutta rauhallinen meno kaupungin ruuhkaisilla kaduilla värikkään pyörärikšan kyydissä on unohtumaton kokemus.

[Kokosivun kuva s. 23]