Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

APUA SUREVILLE

Mitä on odotettavissa?

Mitä on odotettavissa?

Joidenkin asiantuntijoiden mukaan tietyt vaiheet kuuluvat suruun. Silti jokainen suree omalla yksilöllisellä tavallaan. Merkitsevätkö erilaiset reagointitavat sitä, että jotkut surevat menetystä vähemmän tai tukahduttavat tunteensa? Eivät välttämättä. Vaikka toipumisessa voi olla apua siitä, että antaa itselleen luvan surra ja ilmaisee tunteitaan, suremiseen ei ole olemassa yhtä ainoaa ”oikeaa tapaa”. Siihen voivat vaikuttaa suuresti kulttuuri, persoonallisuus ja elämänkokemukset samoin kuin se, millä tavalla läheinen on kuollut.

MITÄ KAIKKEA SURU VOI AIHEUTTAA?

Ne, jotka ovat menettäneet läheisensä, eivät ehkä tiedä, mitä on odotettavissa. Tietyt tunteet ja haasteet ovat yleisiä, ja niihin kannattaa varautua. Seuraavassa on esimerkkejä.

Tunteet saavat vallan. Itkunpuuskat, kova kaipaus ja äkilliset mielialanvaihtelut ovat mahdollisia. Eloisat muistot ja unet voivat entisestään voimistaa tunteita. Aluksi päällimmäisenä voi kuitenkin olla järkytys ja epäusko. Tiina muistaa, miltä hänestä tuntui, kun hänen miehensä Timo kuoli täysin odottamatta. Hän kertoo: ”Olin aluksi aivan turta enkä pystynyt edes itkemään. Olin niin poissa tolaltani, että joskus minusta tuntui, etten saa henkeä. En voinut mitenkään uskoa tapahtunutta todeksi.”

Ahdistuksen, vihan ja syyllisyyden tunteet ovat yleisiä. Ivan kertoo: ”Kun poikamme Eric kuoli 24-vuotiaana, olimme vaimoni Yolandan kanssa jonkin aikaa todella vihaisia. Tämä yllätti meidät, koska emme olleet koskaan pitäneet itseämme vihaisina ihmisinä. Tunsimme myös syyllisyyttä. Mietimme, olisimmeko pystyneet tekemään vielä jotain auttaaksemme poikaamme.” Myös Alejandrolla, jonka vaimo kuoli pitkälliseen sairauteen, oli syyllisyydentunteita. Hän sanoo: ”Aluksi ajattelin, että olen varmasti paha ihminen, koska Jumala antaa minun kärsiä näin paljon. Sitten tunsin syyllisyyttä siitä, että ikään kuin syytin Jumalaa tapahtuneesta.” Kostas, jota lainattiin edellisessä artikkelissa, sanoo: ”Joskus olin vihainen jopa Sophialle siitä, että hän kuoli, mutta sitten soimasin itseäni noista tunteista. Eihän se loppujen lopuksi ollut hänen syynsä.”

Häiritsevät ja epäjohdonmukaiset ajatukset. Surevan ajattelu voi aika ajoin olla epäjohdonmukaista. Hän saattaa esimerkiksi kuvitella, että hän voi nähdä kuolleen ihmisen, kuulla tämän äänen tai tuntea tämän olevan läsnä. Keskittyminen tai asioiden muistaminen saattaa olla vaikeaa. Tiina kertoo: ”Joskus huomasin kesken keskustelun, että ajatukseni harhailivat jossain aivan muualla. Mielessäni pyörivät Timon kuolemaan liittyvät asiat. Jo pelkästään se, etten pystynyt keskittymään, oli ahdistavaa.”

Halu olla omissa oloissaan. Sureva voi tuntea olonsa epämukavaksi tai ärtyneeksi muiden seurassa. Kostas sanoo: ”Pariskuntien seurassa tunsin olevani ulkopuolinen, mutta en oikein sopinut sinkkujenkaan joukkoon.” Ivanin vaimo Yolanda muistelee: ”Jotkut valittivat ongelmista, jotka vaikuttivat meidän ongelmiimme verrattuina mitättömiltä, ja heidän kanssaan oli siksi raskasta olla. Toiset taas kertoivat meille, kuinka hyvin heidän lapsillaan menee. Minun ei ollut helppo kuunnella sellaista, vaikka olinkin iloinen heidän puolestaan. Mieheni ja minä ymmärsimme, että elämä jatkuu, mutta meillä ei yksinkertaisesti ollut kärsivällisyyttä tai halua keskittyä muiden asioihin.”

Terveysongelmat. Muutokset ruokahalussa, painossa ja unirytmissä ovat tavallisia. Aaron kertoo isänsä kuoleman jälkeisestä vuodesta: ”Minulla oli pahoja univaikeuksia. Heräsin joka yö samaan aikaan ja mietin isäni kuolemaa.”

Alejandrolla oli selittämättömiä terveysongelmia. ”Kävin monta kertaa lääkärissä, ja minulle vakuutettiin, että olin terve”, hän muistelee. ”Ajattelin, että ehkä suru aiheutti fyysiset oireeni.” Lopulta oireet hävisivät. Alejandron oli silti järkevää käydä lääkärissä. Sureminen voi heikentää immuunijärjestelmää, pahentaa jo olemassa olevaa sairautta tai johtaa jopa uuden sairauden puhkeamiseen.

Välttämättömien asioiden hoitaminen voi olla vaikeaa. Ivan kertoo: ”Meidän täytyi ilmoittaa Ericin kuolemasta paitsi sukulaisille ja ystäville myös hänen työnantajalleen, vuokraisännälleen ja monille muille. Piti myös täyttää lukuisia virallisia papereita. Sitten meidän oli käytävä läpi Ericin henkilökohtaiset tavarat. Kaikki tämä vaati keskittymistä, vaikka olimme silloin henkisesti, fyysisesti ja tunneperäisesti uuvuksissa.”

Joillekin taas erityinen haaste on se, että heidän on alettava hoitaa asioita, joista huolehti aiemmin heidän läheisensä. Näin kävi Tiinallekin. Hän selittää: ”Timo oli aina hoitanut meidän pankki- ja muut raha-asiamme, mutta nyt ne jäivät minun harteilleni. Olin jo ennestään stressaantunut, ja tämä vain pahensi tilannetta. Mietin, pystyisinkö oikeasti huolehtimaan kaikesta aiheuttamatta kaaosta.”

Nämä erilaiset henkiset ja fyysiset haasteet saattavat luoda surusta pelottavan kuvan. Tosiasia on, että rakkaan ihmisen kuolemasta aiheutuva tuska voi olla hyvin voimakas. Tämän tietäminen etukäteen voi kuitenkin auttaa hiljattain läheisensä menettänyttä selviytymään surusta. Ja on hyvä muistaa, ettei jokainen reagoi suruun kaikilla edellä mainituilla tavoilla. Surevaa saattaa lohduttaa myös tieto siitä, että tällaiset voimakkaat tunteet ovat aivan normaaleja.

VOINKO ENÄÄ KOSKAAN OLLA ONNELLINEN?

Mitä on odotettavissa? Voimakas suru ei pidä otteessaan ikuisesti; lopulta se antaa periksi. Tämä ei tarkoita sitä, että sureva ”toipuu” täysin tai unohtaa läheisensä, mutta pikkuhiljaa pahin suru helpottaa. Jotkin odottamatta mieleen tulevat muistot tai tietyt ajankohdat, kuten vuosipäivät, voivat nostaa tuskalliset tunteet pintaan. Viimein useimmat saavuttavat tunne-elämän tasapainon ja pystyvät jälleen keskittymään jokapäiväisiin toimiin. Tämä pitää paikkansa varsinkin silloin, kun perhe ja ystävät tukevat surevaa ja hän ponnistelee itse järkevässä määrin selviytyäkseen menetyksestä.

Kuinka kauan se vie? Joidenkin kohdalla pahin voi olla ohi muutaman kuukauden kuluttua. Monilla saattaa kestää vuosi tai pari ennen kuin he tuntevat olonsa paremmaksi. Joillakin voi mennä vieläkin pidempään. * Alejandro sanoo: ”Minulla syvä suru kesti kolmisen vuotta.”

Ole kärsivällinen itseäsi kohtaan. Elä päivä kerrallaan, etene omaan tahtiisi ja muista, että pahin suru ei kestä ikuisesti. Onko kuitenkin jotain, mitä voit tehdä lievittääksesi tuskaa ja jopa estääksesi sen, että suruprosessi kohtuuttomasti pitkittyy?

Suruun liittyvät voimakkaat tunteet ovat normaaleja.

^ kpl 17 Pienellä vähemmistöllä suru saattaa olla niin voimakasta ja kestää niin kauan, että siitä tulee ”komplisoitunutta” tai ”pitkittynyttä”. Tällaisessa tilanteessa mielenterveysammattilaisen apu voi olla tarpeen.