”JOTKUT ystäväni palvelivat alueilla, joilla oli suuri tarve tienraivaajista, ja kun he kertoivat kokemuksiaan, minäkin halusin kokea samanlaista iloa.” Näin sanoo Sylviana, noin 25-vuotias tienraivaaja, ja jatkaa: ”Pelkäsin kuitenkin, ettei minusta olisi palvelemaan tarvealueella.”

Onko sinulla samanlaisia ajatuksia kuin Sylvianalla? Haluaisitko palvella alueella, jossa tarvitaan lisää valtakunnan julistajia, mutta mietit, pystytkö koskaan saavuttamaan tuota tavoitetta? Älä lannistu! Tuhannet veljet ja sisaret ovat Jehovan avulla voittaneet esteitä, jotka olivat palveluksen laajentamisen tiellä. Miten Jehova avasi uusia palvelusmahdollisuuksia joillekin heistä? Lähdemme nyt tutustumismatkalle Madagaskariin, maailman neljänneksi suurimmalle saarelle.

Kymmenen viime vuoden aikana yli 70 innokasta julistajaa ja tienraivaajaa 11 maasta * on tullut palvelemaan tässä osassa Afrikan hedelmällistä kenttää, missä monet kunnioittavat Raamattua. Myös monet paikalliset julistajat ovat olleet halukkaita muuttamaan uudelle alueelle, jotta he voisivat auttaa valtakunnan sanoman levittämisessä eri puolille tätä valtavaa saarta. Tutustutaanpa joihinkin näistä ystävistä.

Louis ja Perrine muuttivat Madagaskariin Ranskasta. Tämä kolmissakymmenissä oleva aviopari oli jo vuosikausia ajatellut laajentaa palvelusta ja muuttaa ulkomaille, mutta Perrine suhtautui muuttoon epäröivästi. Hän selittää: ”Hyppy tuntemattomaan huolestutti minua. Tuntui pelottavalta jättää taakse perhe ja sukulaiset, seurakunta, asunto sekä kaikki tutut paikat ja rutiinit. Todellisuudessa omat huoleni olivat suurin este, joka minun oli voitettava.” Vuonna 2012 Perrine keräsi rohkeutta ja hän ja Louis muuttivat. Mitä mieltä hän on heidän ratkaisustaan? ”Näin jälkeenpäin ajatellen on ollut uskoa vahvistavaa nähdä, miten Jehova on ollut mukana elämässämme.” Louis lisää: ”Kun olimme  ensimmäistä kertaa Kristuksen kuoleman muistojuhlassa Madagaskarissa, paikalla oli kymmenen ihmistä, joille pidimme raamattukurssia!”

Mikä antoi tälle pariskunnalle voimaa jatkaa tehtävässään, kun he kohtasivat ongelmia? He rukoilivat Jehovaa ja pyysivät häneltä voimaa kestää (Fil. 4:13). Louis kertoo: ”Koimme, että Jehova vastasi rukouksiimme. Saimme ’Jumalan rauhan’ ja pystyimme keskittymään ilonaiheisiin, joita meillä oli palveluksessa. Lisäksi ystävät kotimaastamme lähettivät meille sähköposteja ja kirjeitä, jotka kannustivat meitä olemaan luovuttamatta.” (Fil. 4:6, 7; 2. Kor. 4:7.)

Jehova palkitsi Louis’n ja Perrinen kestävyyden runsain määrin. ”Lokakuussa 2014 olimme kristittyjen avioparien raamattukoulussa * Ranskassa”, Louis sanoo. ”Koulu oli unohtumaton lahja Jehovalta.” Tämä pariskunta oli iloinen, kun heidät lähetettiin valmistumisensa jälkeen takaisin Madagaskariin.

Kun Didier ja Nadine muuttivat Ranskasta Madagaskariin vuonna 2010, he olivat keski-iässä. Didier kertoo: ”Nuorina olimme tienraivaajia, ja sitten kasvatimme kolme lasta. Kun lapset aikuistuivat, harkitsimme mahdollisuutta palvella ulkomailla.” Nadine myöntää: ”Ajatus siitä, että joutuisimme olemaan erossa lapsista, sai minut epäröimään, mutta he sanoivat: ’Jos muutatte ulkomaille tarvealueelle, olemme teistä ylpeitä!’ Heidän sanansa kannustivat meitä muuttamaan. Vaikka asumme nyt kaukana lapsistamme, olemme iloisia siitä, että voimme pitää heihin säännöllisesti yhteyttä.”

Didier’n ja Nadinen oli vaikea oppia malagassin kieltä. ”Emme ole enää kaksikymppisiä”, Nadine sanoo hymyssä suin. Mikä auttoi heitä voittamaan tämän haasteen? Aluksi he olivat ranskankielisessä seurakunnassa, mutta myöhemmin kun he tunsivat olevansa valmiita kielenopiskeluun, he siirtyivät malagassinkieliseen seurakuntaan. Nadine kertoo: ”Monet ihmiset, joita tapaamme kenttäpalveluksessa, tutkivat mielellään Raamattua. Usein he kiittävät meitä siitä, että tulimme heidän luokseen. Aluksi ajattelin, että näen unta. Nautin suunnattomasti tienraivauksesta tällä alueella. Aamulla herätessäni sanon itselleni: ’Ihanaa kun tänään saa lähteä kentälle!’ ”

Didier hymyilee muistellessaan aikoja, jolloin hän alkoi opetella malagassia. ”Johdin seurakunnan kokousta, mutta en ymmärtänyt mitään veljien ja sisarten vastauksista. Pystyin sanomaan vain: ’Kiitos.’ Kun olin kiittänyt yhtä sisarta hänen vastauksestaan, hänen takanaan istuvat alkoivat viittoilla minulle sen merkiksi, että vastaus ei mennyt oikein. Annoin pikimmiten vastausvuoron veljelle, joka esitti oikean vastauksen – ainakin toivon niin.”

Thierry ja hänen vaimonsa Nadia seurasivat vuoden 2005 konventissa näytelmää ”Pyri tavoitteisiin jotka tuovat kunniaa Jumalalle”. Tämä Timoteuksen elämästä kertova raamatullinen näytelmä kosketti heitä ja voimisti heidän haluaan palvella tarvealueella. Thierry toteaa: ”Kun näytelmän lopussa taputimme, käännyin vaimooni päin ja kysyin: ’Minne lähdetään?’ Vaimoni sanoi, että hän ajatteli juuri samaa.” Vähän myöhemmin he alkoivat tehdä järjestelyjä tuon tavoitteen hyväksi. Nadia kertoo: ”Hankkiuduimme vähitellen eroon tavaroistamme, kunnes kaikki jäljelle jäänyt mahtui neljään matkalaukkuun.”

He saapuivat Madagaskariin vuonna 2006 ja nauttivat palveluksesta heti alusta lähtien. Nadia sanoo: ”Ihmiset, joita tapaamme, tuovat meille valtavasti iloa.”

Kuusi vuotta myöhemmin pariskunta kohtasi kuitenkin erään ongelman. Nadian Ranskassa asuva äiti Marie-Madeleine kaatui ja mursi kätensä ja loukkasi päänsä. Kun pariskunta oli neuvotellut hoitavan lääkärin kanssa, he pyysivät äitiä muuttamaan heidän luokseen Madagaskariin. Vaikka Marie-Madeleine oli tuolloin 80-vuotias, hän suostui pyyntöön ilomielin. Miltä hänestä tuntuu asua ulkomailla? Hän kertoo: ”Sopeutuminen on välillä vaikeaa, mutta vaikka minulla onkin rajoitukseni, tunnen, että minusta on hyötyä seurakunnassa. Erityisen iloinen olen siitä, että tämän asumisjärjestelyn ansiosta lapseni saavat jatkaa tuottoisaa palvelustaan täällä.”

Riana on 22-vuotias veli, joka varttui Alaotra-Mangorossa, vehreällä alueella Madagaskarin itäosassa. Hän menestyi hyvin koulussa ja halusi jatkaa korkeakouluun. Tutkittuaan Raamattua hän tuli kuitenkin toisiin ajatuksiin. Hän selittää: ”Yritin saada opintoni päätökseen nopeammin ja lupasin Jehovalle, että jos pääsen läpi loppukokeesta, aloitan tienraivauksen.” Valmistumisen jälkeen Riana piti lupauksensa. Hän muutti asumaan erään tienraivaajaveljen luo, hankki osa-aikatyön ja aloitti tienraivauksen. Hän sanoo: ”Se oli paras päätös, minkä olen koskaan tehnyt.”

Rianan sukulaiset eivät ymmärtäneet, miksi hän ei pyrkinyt luomaan itselleen uraa. Hän kertoo: ”Isä, setä ja isotäti kannustivat minua hankkimaan korkeakoulutuksen. Mutta en mistään hinnasta halunnut lopettaa tienraivausta.” Ennen pitkää Rianassa heräsi halu palvella alueella, jolla oli suuri tarve julistajista. Mikä voimisti tätä halua? Hän sanoo: ”Varkaat murtautuivat asuntoomme ja veivät monia tavaroitani. Tämä ryöstö pani minut ajattelemaan Jeesuksen sanoja aarteiden keräämisestä taivaaseen. Päätin nähdä enemmän vaivaa hengellisten rikkauksien hyväksi.” (Matt. 6:19, 20.) Hän muutti maan eteläisimpään osaan, kuivuudesta kärsivälle alueelle 1 300 kilometrin päähän entisestä asuinpaikastaan. Tuolla alueella elää antandroy-heimoon kuuluvia. Miksi hän meni juuri sinne?

Kuukautta ennen ryöstöä Riana oli alkanut pitää raamattukurssia kahdelle antandroy-miehelle. Hän oppi hiukan heidän kieltään ja ajatteli monia tuohon heimoon kuuluvia, jotka eivät olleet vielä kuulleet valtakunnan sanomaa. Hän kertoo: ”Rukoilin, että Jehova auttaisi minua muuttamaan alueelle, jolla puhutaan tandroyn kieltä.”

Riana muutti, ja saman tien edessä oli ongelma: hän ei löytänyt työpaikkaa. Eräs mies kummasteli: ”Miksi oikein tulit tänne? Ihmiset lähtevät täältä työn perässä sinne, mistä sinä tulit!” Kahden viikon päästä Riana meni aluekonventtiin melkein rahattomana ja ihmetteli, mitä hän tekisi. Konventin viimeisenä päivänä muuan veli sujautti jotain hänen takkinsa taskuun. Riana sai veljeltä niin paljon rahaa, että hän pystyi matkustamaan takaisin antandroy-heimon alueelle ja perustamaan pienen yrityksen, joka myi jogurttia. Riana sanoo: ”Jehova ojensi auttavan kätensä juuri oikeaan aikaan. Minulla oli mahdollisuus jatkaa niiden auttamista, jotka eivät vielä olleet saaneet tietoa Jehovasta.” Myös seurakunnassa oli paljon työtä. Riana lisää: ”Minulle annettiin tehtäväksi pitää esitelmä joka toinen viikko. Jehova valmensi minua  järjestönsä välityksellä.” Riana kertoo edelleen valtakunnan sanomaa niille monille tandroyn kieltä puhuville ihmisille, jotka haluavat oppia tuntemaan Jehovan.

Jehova, ”uskollisuuden Jumala”, vakuuttaa, että hän siunaa jokaista, joka etsii hänen siunaustaan elämässään (Jes. 65:16, alav.). Kun siis ponnistelemme esteiden voittamiseksi ja palveluksen laajentamiseksi, saamme varmasti Jehovan siunauksen. Kirjoituksen alussa kerrottiin Sylvianasta, joka pelkäsi, ettei hänestä olisi palvelemaan tarvealueella. Miksi hän ajatteli niin? Hän selittää: ”Vasen jalkani on yhdeksän senttiä lyhyempi kuin oikea. Siksi kävelyni on vaivalloista ja väsähdän helposti.”

Vuonna 2014 Sylviana puhui toiveistaan seurakuntansa nuorelle tienraivaajasisarelle Sylvie Annille, ja he muuttivat yhdessä pieneen kylään 85 kilometrin päähän kotikaupungistaan. Sylvianan haave oli esteistä huolimatta toteutunut, ja Jehova tosiaan siunasi häntä. Hän sanoo: ”Kun olin ollut uudella alueella vain vuoden, Doratine, nuori äiti, jonka kanssa tutkin Raamattua, kastettiin kierroskonventissamme.”

Jehova lupaa palvelijoilleen: ”Olen vahvistava sinua. Olen todella auttava sinua.” (Jes. 41:10.) Näiden uskollisten ystävien kokemukset osoittavat, että kun ponnistelemme voittaaksemme esteitä ja laajentaaksemme palvelusta, saamme itse kokea tämän Jehovan lupauksen paikkansapitävyyden. Näin suhteemme Jehovaan vahvistuu. Lisäksi se, että tarjoudumme laajentamaan palvelusta kotimaassamme tai ulkomailla, valmistaa meitä teokraattiseen toimintaan, joka odottaa uudessa maailmassa. Aiemmin mainittu Didier toteaa: ”Tarvealueella palveleminen on hyvää valmennusta tulevaisuutta varten.” Toivottavasti vielä monet muut aloittavat tämän valmennuksen pian!