Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Kertooko Raamattu meille Jeesuksesta kaiken?

Kertooko Raamattu meille Jeesuksesta kaiken?

Entä jos Jeesus ei kuollutkaan Golgatalla, kuten Raamattu sanoo, vaan jatkoi elämäänsä? Ehkä hän menikin naimisiin Maria Magdaleenan kanssa ja sai hänen kanssaan lapsia? Vai oliko Jeesus mahdollisesti askeettinen mystikko, joka hylkäsi kaikki maanpäällisen elämän nautinnot? Olisiko hän voinut opettaa oppeja, jotka poikkeavat täysin siitä, mitä Raamattu kertoo?

TÄLLAISET epäilykset ovat päässeet vallalle viime vuosina, mikä johtuu osaksi suosituista elokuvista ja romaaneista. Mielikuvituksellisten tarinoiden lisäksi on julkaistu monia kirjoja ja artikkeleita, jotka kiinnittävät huomion ajanlaskumme toiselta ja kolmannelta vuosisadalta peräisin oleviin apokryfisiin kirjoituksiin. Nämä väittävät paljastavansa Jeesuksesta tosiasioita, jotka on jätetty pois evankeliumeista. Voisivatko tällaiset väitteet pitää paikkansa? Voimmeko olla varmoja siitä, että Raamattu kertoo meille Jeesuksesta koko totuuden?

Saadaksemme vastauksen näihin kysymyksiin on hyödyllistä tarkastella kolmea eri seikkaa. Ensinnäkin meidän on saatava tärkeää tietoa niistä miehistä, jotka kirjoittivat evankeliumikertomukset, samoin kuin siitä, milloin he ne kirjoittivat. Toiseksi on otettava selvää siitä, kuka vakiinnutti Raamatun kaanonin * ja miten. Ja kolmanneksi on tutkittava apokryfisten kirjoitusten taustaa sekä sitä, miten ne poikkeavat kanonisista kirjoituksista.

Milloin Raamatun kreikkalaiset kirjoitukset kirjoitettiin, ja ketkä kirjoittivat ne?

Joidenkin lähteiden mukaan Matteuksen evankeliumi kirjoitettiin vain kahdeksan vuotta Kristuksen kuoleman jälkeen eli noin vuonna 41. Monet tutkijat ovat jonkin verran myöhäisemmän ajankohdan kannalla, mutta yleisesti ollaan sitä mieltä, että Kreikkalaisten kirjoitusten kaikki kirjat kirjoitettiin ensimmäisellä vuosisadalla.

Jeesuksen elämän, kuoleman ja ylösnousemuksen silminnäkijät olivat vielä silloin elossa, joten he saattoivat osoittaa oikeaksi evankeliumien kertomukset. He pystyivät myös helposti paljastamaan mahdolliset virheet. Professori F. F. Bruce toteaa: ”Apostolien alkuperäisen saarnaamisen peruspiirteitä on se, että varmoina asiastaan he vetosivat kuulijoidensa tietoon; he eivät vain sanoneet: ’Me olemme näiden asioiden todistajia’, vaan myös: ’Niin kuin itse tiedätte.’ (Apostolien teot 2:22.)”

Keitä olivat Kreikkalaisten kirjoitusten kirjoittajat? Heihin kuului joitakuita Jeesuksen 12 apostolista. Nämä ja jotkut muut Raamatun kirjoittajat, kuten Jaakob, Juudas ja luultavasti Markus, olivat paikalla vuoden 33 helluntaipäivänä, jolloin perustettiin kristillinen seurakunta. Kaikki kirjoittajat, Paavali mukaan lukien, olivat läheisessä yhteydessä varhaiskristillisen seurakunnan alkuperäiseen hallintoelimeen, jonka muodostivat apostolit ja Jerusalemin vanhimmat (Apostolien teot 15:2, 6, 12–14, 22; Galatalaisille 2:7–10).

Jeesus valtuutti seuraajansa jatkamaan sitä saarnaamis- ja opetustyötä, jonka hän oli aloittanut (Matteus 28:19, 20). Hän jopa sanoi: ”Joka kuuntelee teitä, kuuntelee myös minua.” (Luukas 10:16.) Lisäksi hän lupasi heille, että Jumalan pyhä henki eli vaikuttava voima antaisi heille tuossa työssä tarvittavaa voimaa. Kun siis apostolit tai heidän läheiset työtoverinsa – miehet, jotka todistivat selvästi saaneensa Jumalan pyhän hengen siunauksen – kirjoittivat, varhaiskristityt luonnollisestikin pitivät heidän kirjoituksiaan arvovaltaisina.

Jotkut Raamatun kirjoittajat todistivat, että toisten kirjoittajien kirjoitukset olivat arvovaltaisia ja Jumalan henkeyttämiä. Esimerkiksi apostoli Pietari viittasi Paavalin kirjeisiin ja mainitsi ne ”muiden Raamatun kirjoitusten” rinnalla (2. Pietarin kirje 3:15, 16). Paavali puolestaan tunnusti, että apostolit ja muut kristityt profeetat olivat Jumalan henkeyttämiä (Efesolaisille 3:5).

Evankeliumien kertomusten luotettavuudesta ja aitoudesta on siis vahvat todisteet. Ne eivät ole legendoja ja taruja vaan huolellisesti muistiin merkittyä historiaa. Ne perustuvat silminnäkijöiden todistukseen, ja pyhällä hengellään Jumala henkeytti niiden kirjoittajat.

Ketkä valitsivat kaanoniin kuuluvat kirjoitukset?

Jotkut ovat väittäneet, että Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten kaanoniin kuuluvat kirjat valittiin satoja vuosia niiden kirjoittamisen jälkeen ja että valinnan teki kirkko, joka käytti valtaa keisari Konstantinuksen määräyksestä. Tosiasiat osoittavat kuitenkin aivan jotain muuta.

Esimerkiksi kirkkohistorian professori Oskar Skarsaune toteaa: ”Yksikään kirkolliskokous tai kukaan yksityinen ihminen ei ratkaissut sitä, mitkä kirjoitukset piti sisällyttää Uuteen testamenttiin ja mitkä ei, – – kriteerit olivat täysin selvät ja erittäin järkevät: Luotettavina pidettiin ensimmäiseltä vuosisadalta peräisin olevia kirjoituksia, joiden katsottiin olevan apostolien tai heidän työtovereidensa kirjoittamia. Muita kirjoituksia, kirjeitä tai ’evankeliumeja’, jotka kirjoitettiin myöhemmin, ei otettu lukuun – –. Tehtävä saatiin suureksi osaksi päätökseen kauan ennen Konstantinusta ja kauan ennen kuin hänen valtakirkkonsa oli perustettu. Uuden testamentin meille antoi marttyyrien kirkko eikä suinkaan tuo valtakirkko.”

Apulaisprofessori Ken Berding, jonka alaa ovat Kreikkalaiset kirjoitukset, sanoi kaanonista seuraavaa: ”Kirkko ei vakiinnuttanut oman mielensä mukaista kaanonia; on sopivampaa puhua siitä, että kirkko tunnusti kirjat, joiden kristityt olivat aina katsoneet olevan arvovaltainen Jumalan sana.”

Valitsivatko kaanonia kuitenkaan yksinomaan nuo nöyrät ensimmäisellä vuosisadalla eläneet kristityt? Raamattu osoittaa, että valintaan vaikutti jokin paljon tärkeämpi – ja voimakkaampi – seikka.

Raamatun mukaan yksi niistä hengen ihmelahjoista, joita annettiin kristillisen seurakunnan alkuvuosikymmeninä, oli ”tarkkanäköisyys henkeytettyjen ilmausten suhteen” (1. Korinttilaisille 12:4, 10). Niinpä joillekin noista kristityistä annettiin yliluonnollinen kyky havaita ero niiden sanojen välillä, jotka olivat todella Jumalan henkeyttämiä, ja niiden, jotka eivät olleet. Kristityt voivat näin ollen nykyään luottaa siihen, että Raamattuun sisällytetyt kirjat tunnustettiin Jumalan henkeyttämiksi.

Kaanon siis selvästikin vakiinnutettiin jo varhaisessa vaiheessa pyhän hengen ohjauksessa. 100-luvun loppupuolelta lähtien jotkut kirjoittajat kommentoivat Raamatun kirjojen kanonisuutta. Nämä kirjoittajat eivät kuitenkaan vakiinnuttaneet kaanonia; he vain vahvistivat sen, minkä Jumala oli jo hyväksynyt henkensä opastamien edustajien välityksellä.

Myös muinaiset käsikirjoitukset sisältävät ilmiselviä todisteita nykyisin yleisesti hyväksytyn kaanonin puolesta. Kreikkalaisista kirjoituksista on yli 5 000 alkukielistä käsikirjoitusta, joista jotkin ovat peräisin toiselta ja kolmannelta vuosisadalta. Juuri näitä kirjoituksia, ei apokryfisiä kirjoituksia, pidettiin arvovaltaisina ajanlaskumme ensimmäisillä vuosisadoilla, ja siksi niitä jäljennettiin ja levitettiin laajalti.

Tärkein osoitus kanonisuudesta ovat kuitenkin sisäiset todisteet. Kanoniset kirjoitukset ovat sopusoinnussa ”niiden terveellisten sanojen mallin” kanssa, joka löytyy muualta Raamatusta (2. Timoteukselle 1:13). Ne kehottavat Raamatun lukijoita rakastamaan, palvomaan ja palvelemaan Jehovaa ja varoittavat taikauskosta, demonismista ja luomusten palvonnasta. Ne ovat historiallisesti tarkkoja ja sisältävät totuudenmukaisia profetioita. Lisäksi ne kannustavat Raamatun lukijoita rakastamaan lähimmäisiään. Nämä piirteet ovat tunnusomaisia Kreikkalaisille kirjoituksille. Voidaanko apokryfisistä kirjoituksista sanoa samaa?

Millä tavoin apokryfiset kirjoitukset ovat erilaisia?

Apokryfiset kirjoitukset poikkeavat melkoisesti kanonisista kirjoituksista. Apokryfikirjat ovat peräisin toisen vuosisadan puolivälin jälkeiseltä ajalta, paljon myöhäisemmältä ajalta kuin kanoniset kirjoitukset. Niiden maalaama kuva Jeesuksesta ja kristillisyydestä ei ole sopusoinnussa henkeytetyn Raamatun kanssa.

Esimerkiksi apokryfisessä Tuomaan evankeliumissa on monia omituisia lausuntoja, joita Jeesuksen väitetään esittäneen. Sen mukaan Jeesus olisi sanonut muuttavansa Marian mieheksi, jotta tämä voisi päästä taivasten Valtakuntaan. Tuomaan lapsuusevankeliumissa nuori Jeesus kuvaillaan ilkeäksi lapseksi, joka tahallaan aiheutti erään toisen lapsen kuoleman. Apokryfiset Paavalin teot ja Pietarin teot korostavat täydellistä pidättymistä sukupuolisuhteista, ja niissä jopa annetaan sellainen kuva, että nämä apostolit kehottivat naisia eroamaan miehestään. Juudaksen evankeliumissa Jeesuksen väitetään nauraneen opetuslapsilleen, koska nämä rukoilivat Jumalaa aterian yhteydessä. Tällaiset käsitykset ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä kanonisissa kirjoissa sanotaan. (Markus 14:22; 1. Korinttilaisille 7:3–5; Galatalaisille 3:28; Heprealaisille 7:26.)

Monista apokryfisistä kirjoituksista heijastuvat ne uskomukset, joita oli gnostilaisilla. Heidän mielestään Luoja, Jehova, ei ole hyvä Jumala. He uskoivat myös, että ylösnousemus ei ole kirjaimellinen, että kaikki aine edustaa pahaa ja että avioliitto sekä lisääntyminen ovat lähtöisin Saatanasta.

Monia apokryfikirjoja pidetään Raamatun henkilöiden kirjoittamina, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Poistettiinko nämä kirjat Raamatusta jonkin hämärän salaliiton avulla? Apokryfisten kirjojen tuntija M. R. James sanoi: ”Ei ole kyse siitä, että joku olisi sulkenut ne Uuden testamentin ulkopuolelle: ne ovat tehneet sen itse.”

Raamatun kirjoittajat varoittivat tulevasta luopumuksesta

Kanonisissa kirjoituksissa on monia varoituksia lähestyvästä luopumuksesta, joka turmelisi kristillisen seurakunnan. Tämä luopumus oli jo itse asiassa alkanut ensimmäisellä vuosisadalla, mutta apostolit estivät sitä leviämästä. (Apostolien teot 20:30; 2. Tessalonikalaisille 2:3, 6, 7; 1. Timoteukselle 4:1–3; 2. Pietarin kirje 2:1; 1. Johanneksen kirje 2:18, 19; 4:1–3.) Nämä varoitukset auttoivat ymmärtämään, mistä oli kyse niissä kirjoituksissa, joita alkoi ilmaantua apostolien kuoleman jälkeen ja jotka olivat ristiriidassa Jeesuksen opetusten kanssa.

Tällaiset tekstit saattavat tietysti vaikuttaa vanhoilta ja arvokkailta joidenkin oppineiden ja historiantutkijoiden mielestä. Mutta entä jos oppineet kokoaisivat joukon epäluotettavia meidän aikanamme painettuja kirjoituksia vaikkapa juorulehdistä tai radikaalien uskonnollisten kulttien julkaisuista ja lukitsisivat ne sitten holviin? Muuttuisivatko nuo tekstit ajan kuluessa totuudenmukaisiksi ja luotettaviksi? Olisivatko niissä olevat valheet ja hölynpöly tosia 1 700 vuoden kuluttua vain siksi, että ne olisivat tuolloin hyvin vanhoja?

Eivät tietenkään! Sama pitää paikkansa siitä väitteestä, että Jeesus muka meni naimisiin Maria Magdaleenan kanssa, samoin kuin muista apokryfikirjojen kummallisista lausunnoista. Miksi luottaa tällaisiin epäluotettaviin lähteisiin, varsinkin kun saatavilla on luotettavia kirjoituksia? Kaikki minkä Jumala haluaa meidän tietävän Pojastaan, on Raamatussa – kirjassa johon voimme luottaa.

^ kpl 4 Sanalla ”kaanon” tarkoitetaan niiden Raamatun kirjojen kokoelmaa, jotka voidaan luotettavasti vahvistaa Jumalan henkeyttämiksi. Kanonisiksi hyväksytään yleisesti 66 kirjaa, joista jokainen on kiinteä ja olennainen osa Jumalan sanaa.