Synnyin Bakussa Azerbaidžanissa kahdesta lapsesta nuorempana. Isäni oli muslimi, ja äitini oli juutalainen. Vanhempani rakastivat toisiaan ja hyväksyivät toistensa erilaiset uskonkäsitykset. Äiti tuki isää, kun tämä paastosi ramadanin aikana, ja isä tuki äitiä, kun tämä vietti juutalaista pääsiäistä. Meillä oli kotona Koraani, Toora ja Raamattu.

Pidin itseäni muslimina. Vaikken koskaan epäillyt Jumalan olemassaoloa, jotkin kysymykset askarruttivat minua. Pohdin, miksi Jumala loi ihmiset ja miksi ihmisen pitäisi kärsiä koko ikänsä ja joutua sitten helvettiin, missä häntä kidutetaan ikuisesti. Ihmiset sanoivat, että kaikki tapahtuu Jumalan tahdosta, joten mietin, olemmeko Jumalalle vain sätkynukkeja, joiden kärsimyksistä hän nauttii.

Ollessani 12-vuotias aloin rukoilla islamilaisen tavan mukaan viidesti päivässä. Noihin aikoihin isä laittoi siskoni ja minut juutalaiseen kouluun. Meille opetettiin muun muassa juutalaisten suullista perinnettä ja heprean kieltä. Ennen oppituntien alkamista meidän piti rukoilla juutalaisen perinteen mukaan. Niinpä aamulla esitin kotona islamilaisen rukouksen, ja myöhemmin päivällä osallistuin koulussa juutalaisiin rukouksiin.

Janosin johdonmukaisia vastauksia kysymyksiini. Kysyin koulussa rabbeilta toistuvasti: ”Miksi Jumala loi ihmiset? Miten Jumala suhtautuu muslimi-isääni? Hän on hyvä mies, joten miksi häntä pidetään epäpuhtaana? Miksi Jumala loi hänet?” Ne harvat vastaukset, jotka sain, eivät olleet järkeviä eivätkä vakuuttavia.

Uskoni Jumalaan mureni vuonna 2002. Olimme juuri muuttaneet Saksaan, kun isäni sai aivohalvauksen ja vaipui koomaan. Olimme ehtineet olla Saksassa vasta viikon. Olin rukoillut vuosien ajan perheemme terveyden ja hyvinvoinnin puolesta. Nyt rukoilin isäni puolesta joka päivä, sillä uskoin, että yksin Kaikkivaltias  voi päättää elämästä ja kuolemasta. Ajattelin, että Jumalalle on pikkuasia täyttää nuoren tytön harras toive. Olin varma, että hän myöntyisi pyyntöihini. Isäni kuitenkin kuoli.

Olin tyrmistynyt, koska Jumala näytti olevan täysin välinpitämätön. Päättelin, että joko rukoilin väärällä tavalla tai Jumalaa ei ole olemassa. Olin poissa tolaltani enkä enää kyennyt rukoilemaan islamilaisen tavan mukaan. Muissa uskonnoissa ei mielestäni ollut järkeä, joten tulin siihen tulokseen, ettei Jumalaa ole olemassa.

Puoli vuotta myöhemmin ovellemme tuli Jehovan todistajia. Koska emme pitäneet kristittyjä kovin suuressa arvossa, siskoni ja minä halusimme osoittaa heille kohteliaasti, että he olivat väärässä. Kysyimme heiltä: ”Miten kristityt voivat palvoa Jeesusta, ristiä, Mariaa ja epäjumalankuvia, vaikka se on vastoin kymmentä käskyä?” Todistajat näyttivät meille Raamatusta vakuuttavia todisteita siitä, että tosi kristittyjä kielletään palvomasta kuvia ja että rukoukset tulee esittää vain Jumalalle. Olin hämmästynyt.

Sitten kysyimme: ”Entä kolminaisuus? Jos Jeesus on Jumala, miten on mahdollista, että hän eli maan päällä ja ihmiset tappoivat hänet?” Taas todistajat vastasivat Raamatun avulla ja selittivät, ettei Jeesus ole Jumala eikä yhdenvertainen Jumalan kanssa. Todistajat kertoivat, että tästä syystä he eivät usko kolminaisuuteen. Olin entistä hämmästyneempi ja ajattelin: ”Nämä ovat todella outoja kristittyjä.”

Halusin silti tietää, miksi ihmiset kuolevat ja miksi Jumala sallii kärsimyksiä. Todistajat näyttivät minulle kirjaa Tieto joka johtaa ikuiseen elämään *. Siinä oli kokonaisia lukuja, jotka käsittelivät pohtimiani aiheita. He alkoivat heti tutkia kanssani Raamattua.

Joka kerta kun tapasimme, sain järkeviä Raamattuun perustuvia vastauksia kysymyksiini. Opin, että Jumalan nimi on Jehova (Psalmit 83:18). Hänen huomattavin ominaisuutensa on epäitsekäs rakkaus (1. Johanneksen kirje 4:8). Hän loi ihmiset, koska hän halusi antaa toisille elämän lahjan. Minulle selvisi, että vaikka Jumala sallii epäoikeudenmukaisuutta, hän inhoaa sitä ja poistaa sen pian ikuisiksi ajoiksi. Sain tietää, että Aadamin ja Eevan kapina aiheutti ihmiskunnalle suunnatonta vahinkoa (Roomalaisille 5:12). Yksi kapinan surullisista seurauksista on meille läheisten ihmisten kuolema, minkä vuoksi minäkin menetin isäni. Jumala kuitenkin korvaa tällaiset menetykset tulevassa uudessa maailmassa, missä kuolleet palaavat eloon (Apostolien teot 24:15).

Raamatun totuus tarjosi vastaukset, joita olin niin kiihkeästi kaivannut. Aloin taas uskoa Jumalaan. Kun opin tuntemaan Jehovan todistajia paremmin, ymmärsin, että he muodostavat maailmanlaajuisen veljesseuran. Heidän yksimielisyytensä ja keskinäinen rakkautensa tekivät minuun vaikutuksen (Johannes 13:34, 35). Jehovasta oppimani asiat sytyttivät minussa halun palvella häntä, joten päätin, että minusta tulee Jehovan todistaja. Minut kastettiin 8. tammikuuta vuonna 2005.

Raamatun vakuuttava johdonmukaisuus muutti koko elämänasenteeni paremmaksi. Jumalan sanasta löytämäni luotettavat vastaukset tuovat minulle sisäistä rauhaa. Saan suurta iloa ja lohtua siitä toivosta, että voin nähdä isäni vielä uudelleen, kun Raamatun lupaama ylösnousemus tapahtuu (Johannes 5:28, 29).

Olen ollut kuusi vuotta onnellisesti naimisissa mieheni Jonathanin kanssa, joka myös on Jehovan todistaja. Olemme molemmat oppineet, että Jumalaa koskeva totuus on johdonmukainen ja yksinkertainen – mutta samalla se on kallisarvoinen aarre. Siksi arvostamme sitä, että saamme kertoa uskostamme ja suurenmoisesta toivostamme toisille. Nykyään tiedän, että Jehovan todistajat eivät ole ”outoja” vaan he ovat tosi kristittyjä.